Kun MAP-kirkon presidentti Gordon B. Hinckleyltä äskettäin kysyttiin, tuleeko mormonikirkkoon koskaan naispappeja, hän vastasi:

"Ymmärtääkseni ei. Naisilla on paikkansa ... he voivat vaikuttaa käytäntöjen päättämisessä ja tehdä monia asioita kirkossa. En ole huomannut naistemme valittavan mistään. Olen varma, että on olemassa jokunen, muutama, jossakin, jotka saattavat olla tyytymättömiä syystä tai toisesta, mutta en ole koskaan nähnyt mitään todisteita sellaisesta." (Artikkelissa "The Spiritual Life", 2.9.2000, Boston Globe)

Kaikella kunnioituksella huomattavaa 90-vuotiasta kirkon johtajaamme kohtaan, meistä hänen sanansa ovat käsittämättömät todellisuustaustaa vasten. Monet mormoninaiset ovat ilmaisseet syvää tyytymättömyyttä sukupolvien kuluessa sekä yksityisesti että julkisesti, kuuluvasti ja selvästi, paperilla ja henkilökohtaisesti, yksin ja joukoissa.
    Niinpä kirjoitamme korjataksemme MAP-kirkon johtajien väärinkäsityksen jatkuvan esittämisen: mormoninaiset eivät ole tyytyväisiä; meillä on valittamista.
    Itse asiassa niin monet naiset ovat ilmaisseet tyytymättömyyttään, että useat feministiset yritykset ovat tulleet ja menneet, ja kirkko on rankaissut naisia — jotkut jutut ovat olleet niin julkisia, että jokainen MAP-johtaja on todennäköisesti tietoinen näistä vaikeuksista. Esimerkiksi vuonna 1988 "sadat" naiset ottivat yhteyttä kirkon päämajaan kysyäkseen, sopiiko heidän ottaa osaa omien vauvojensa siunaamisiin, jotka pappeudenhaltijat antavat. Seuraavien vuosien aikana naisia, jotka testasivat tätä tai jotain muuta pappeuteen liittyvää asiaa, sensuroitiin tai rangaistiin. Vuosien 1993 ja 1996 välillä jotkut näistä naisista erotettiin.
    Mormoninaiset ovat puun ja kuoren välissä. Jos me esitämme eroavia mielipiteitä, saamme hankaluuksia; mikäli annamme myöten, menetämme äänemme. Kun johtajamme sanovat, etteivät he "kuule mitään valituksia", se johtuu siitä, että he ovat pelottaneet naiset hiljaisiksi ja mukautuvaisiksi. Harvat naiset haluavat antautua alttiiksi erottamiselle.
    Kuitenkin on niin, että ellemme sano mitään, tuemme sitä väärää vaikutelmaa, että me olemme tyytyväisiä. Vaihtoehtoinamme on mukautua tai joutua ehkä kirkon rankaisun kohteeksi, tai lähteä. Tämä jättää ainoastaan yhden keinon, mihin turvautua — antaa äänemme kuulua julkisesti, mikäli haluamme tulla kuulluiksi.
    Lähteminen ei ole ratkaisu. Mormonismi on enemmän kuin uskonto, se on meidän kulttuuriperintömme. Mormonismin jättäminen on kulttuurimme, kansallisen identiteettimme, yhteisömme, elämämme, perheemme ja perintömme hylkäämistä. Me ja meidän isoäitimme ovat rakentaneet tämän kirkon — luoden yhteisön, kantaen lapsia, keittäen, siivoten, huolehtien kaikista, tehden päivittäin työtä, joka on tarvittu mormonismin toimimiseksi.
    Me viemme eteenpäin mormonismin näkemystä samalla kun meitä kielletään luomasta sitä; me kannamme suuren vastuun yhteisömme onnistumisesta saamatta silti valtaa määritellä velvollisuuksiamme tai varmistaa sen onnistuminen. Tämä on vähintäänkin lannistavaa ja pahimmillaan näännyttävää.
    Tällä välin presidentti Hinckley puhuu sadoista mormonitemppeleistä, jotka "nostavat katseensa taivaaseen päin". Mormonit ovat rakentaneet temppeleitä yli 160 vuoden ajan. Naiset ovat antaneet elämästään ja sydämistään kirkolle useiden sukupolvien ajan kuin se legendaarinen, hieno posliini, joka murskattiin ensimmäisen mormonitemppelin rappaukseen saaden sen kimmeltämään. Sadan vuoden ajan isoäitimme käyttivät uskonnollista ääntään ja valtuuttaan — antaen siunauksia, luoden käytäntöjä, johtaen naisten ohjelmia ja julkaisten naisten näkökantoja.
    Kuitenkin nykyisessä kirkossa miehet suunnittelevat tai hallitsevat naisten ohjelmia, johtoa ja tekstejä, jopa johtavien naisten puheita. Miehet luovat kaiken kirkon opin, teologian ja käytännön. Naiset saatetaan kyllä ottaa mukaan keskusteluun kysymyksistä ja käytännöistä, mutta miehet tekevät silti päätökset. Se on noidankehämäinen ongelma, sillä päätöksenteko on sidottu pappeuteen.
    Jos siis naiset ovat eri mieltä miehisten johtajien kanssa, meidät jätetään usein huomiotta tai karkotetaan, meitä vähätellään tai meidät suljetaan pois yhteisöstä — kunnes uskontomme tuntuu vähemmän kodilta ja enemmän kuin miltä tahansa yhdentekevältä rakennukselta.
    Tämä panee naiset asemaan, jossa meidän on valittava omantuntomme ja kirkkomme välillä, itsemme toteuttamisen ja perintömme välillä. Me elämme ristiriitaisuudessa ja epäsointuisuudessa, ja sydämemme särkyvät.
    Kuitenkin me löydämme Uudesta testamentista perusteen, jolle mormonikirkko laskettiin: Jaakobin kirjeen 1:5 jakeessa lupaa Jumala antaa viisautta "kaikille alttiisti ja soimaamatta." Tämä pyhien kirjoitusten kohta kertoo meille selvästi, että naiset voivat ottaa vastaan Jumalan viisautta yhtä hyvin kuin miehet.
    Henkilökohtainen hengellisyys on mormonismin ydin. Kuitenkin miehet tallaavat usein uskonnollisen vapautemme päälle, sekaantuvat meidän mielipiteisiimme ja estävät meitä meidän suhteessamme Jumalaan. Vai me itse voimme päättää, tekeekö Jumala työtä meidän kauttamme. Miehet voivat kieltää naisellisen teologian, mutta se jää naisten päätettäväksi ja määriteltäväksi.
    Me emme ole tyytyväisiä siihen, että meiltä kielletään äänemme ja päätöksenteon roolimme mormonismissa. Päämäärämme on yksinkertainen: puhua omasta puolestamme ja saada oikeutettu paikkamme kirkon hallinnassa.
    Kirkon johtajat jatkavat tällä välin väitettä, että naiset ovat onnellisia "omalla paikallaan". Kun presidentti Hinckley toisti tämän harhaluulon jälleen kerran Boston Globessa, se sattui suoraan hermoon. Boston loihtii esiin mielikuvia suffragettinaisista ja Amerikan itsenäisyyskamppailusta. Jos olisi jokin tapa kumota väärät väitteet naisista Bostonin satama-altaseen, me tekisimme sen.
    Sen sijaan me todistamme yhteisesti, että miehet eivät puhu mormoninaisten puolesta. Me puhumme itse itsemme puolesta, emme halua pysyä hiljaa emmekä lähteä. Me allekirjoitamme nimemme tietäen, että jokainen nainen listallamme joutuu kirkon johtajien puhutteluun ja saa varoituksen peräytyä. Tästä syystä monet naiset eivät uskaltaneet lisätä nimeään tähän kirjeeseen. Ja jokaista listallamme olevaa nimeä kohti luulemme löytyvän satoja, jotka tuntevat samoin.

Erotetut naiset Maxine Hanks ja Lavina Fielding Anderson, molemmat Salt Lake Citystä.