Hämmästelen nyt sitä itsestäänselvyyttä, jolla otin uskoakseni tämmöisen tuulestatemmatun kulta-aarrejutun, johon oli ympätty vanha tarina Jeesuksesta ja pelastuksesta. En ilmeisesti välittänyt tutkia kirkon juuria. Nyt tuntuu käsittämättömältä, kuinka voin langeta uskomaan tuollaiseen. Tämäkin juttu kuulostaa oikeastaan lähinnä joltakin H.C. Andersenin tai Grimmin veljesten sadulta, eikä ole edes kovin omaperäinen - ilmestyksiä sattui tuhkatiheään 1800-luvun alussa, ja aarteita kaiveltiin ympäriinsä. Joseph Smith taisi olla karismaattinen veikko, hiukan nykypäivän tv-pastorien tapaan.
    Koko kirkossaoloaikani inhosin sitä palvontaa, jonka kohteeksi Joseph Smith nuor. oli asetettu. Miestähän pidettiin suorastaan pyhimyksenä. Joulukin meni piloille, kun Jeesuksen syntymäjuhlan ohella piti kovasti muistella 'marttyyrikuoleman' kokenutta Joseph Smithiä, joka oli sattunut syntymään 23. joulukuuta.
    Uskoni perustuikin suurimmaksi osaksi siihen tunteeseen, jota mormonipiireissä kutsutaan Pyhän Hengen todistukseksi. Tunne on aivan fyysinen ja konkreettinen, enkä naiiviudessani pystynyt kuvittelemaan, että sen voisi tuntea muissakin yhteyksissä kuin uskonasioiden ollessa kyseessä. Jälkeenpäin olen kokenut sen eri tilanteissa.

Nk. "silminnäkijöiden" nimet eivät sanoneet minulle yhtään mitään, enkä ihmetellyt niitä sen kummemmin. Osa "todistajista" oli sukua Smithille, osa keskenään, ja kaikki olivat Smithin läheisiä apulaisia. Martin Harris rahoitti Mormonin kirjan painon, joten hänellä oli jo senkin perusteella oma lehmä ojassa.

Joseph Smith vanh. oli 'profeetan' isä, Hyrum ja Samuel veljiä. Oliver Cowdery oli Josephin kaukainen serkku, ja naimisissa Elizabeth Whitmerin kanssa. Kaikki 'todistavat' Whitmerit ovat sisaruksia keskenään. Hiram Page oli naimisissa Catherine Whitmerin kanssa, pyrki ilmeisesti v. 1830 erikoisasemaan koska väitti saavansa ilmoituksia ikioman näkykiven avulla. Smith tietysti kimpaantui mustasukkaisena omasta vallastaan ja tuhosi Pagen kiven sekä poltti pinon sen avulla saatuja 'ilmoituksia'.

Tässä kertomuksessa ei tosin mainita lainkaan Josephin omia näkykiviä, joiden avulla hän aiemmin oli etsinyt maahan kätkettyjä aarteita, ja joita hän nyt käytti 'käännöstyöhön'. Kyseessä eivät suinkaan olleet hopeakaareen kiinnitetyt muinaiset uurim ja tummim. Näkykiven hän pani hattunsa kupuun, peitti kasvonsa sillä ja siellä pimeydessä sitten ilmestyivät Mormonin kirjan sanat.      

Myöhemmässä vaiheessa Smith ilmeisesti alkoi hävetä näkykiviään, sillä hän ilmoitti, ettei "enää käyttäisi uurimia ja tummimia tai näkykiveä". Ainakin Hiram Page ja jotkut Whitmerit selittivät myöhemmin, että juuri tuossa vaiheessa heidän innostuksensa alkoi laimeta — he kun uskoivat näkykivien voimaan. Ilmiö ei ole vieras edes 1900-luvulla.

Ei kukaan tällaista minulle selittänyt silloin, kun 'tutkin' kirkkoa. Olisinpa vain tiennyt! Mustana magiana minä tuollaista olisin pitänyt, arvottomana hölynpölynä.
    Smithin perheellä oli myös perinteisiä maagisia pergamentteja, amuletteja ym. ja Joseph oli ylettömän kiinnostunut kaikenlaisesta okkultismista ja symboliikasta. Eipä ihme, että hän niin ihastui vapaamuurariuteen ja kopioi heidän rituaalinsa temppeliseremonioihinsa salaisine kädenpuristuksineen kaikkineen.
    Kenenkään ulkopuolisen ei koskaan sallittu nähdä sen paremmin oletettuja kultalevyjä kuin muitakaan esineitä.
    Useat Whitmerit sekä Page lähtivät kirkosta omasta halustaan tai ajettuna. Oliver Cowdery ja Martin Harris erotettiin ja heidän mainettaan alettiin mustata. Heidät otettiin takaisin kirkkoon myöhemmin. Kirkko väittää, ettei kukaan todistajista koskaan kieltänyt jälkeenpäin todistustaan. Tämäkään asia ei kuitenkaan ole aivan niin mustavalkoisen yksinkertainen.

Lisälukemista

Mormonien näkykiviä
Mormonijohtajien keskinäinen sukulaisuus