Tässä
uudisraivaajakirjassaan D. Michael Quinn rekonstruoi mestarillisesti
erään varhaisemman aikakauden löytäen runsaasti
todisteita kansan harjoittamasta taikuudesta 1800-luvun Uudessa Englannissa
sitä hän löytää myös mormonikirkon
perustajan, Joseph Smithin, kasvuympäristössä. Quinn
toteaa, että Smithin maailmaa kansoittivat yliluonnolliset olennot,
joiden olemassaoloa voidaan pitää sekä symbolisena
että todellisena. Hän selittää, miten Smithin
perheen aarteenmetsästys
ei ollut epätavallista tuona aikana ja miten välttämätöntä
on ymmärtää sitä, mikäli pyrkii ymmärtämään
varhaisten mormonien tulkinnan oman historiansa kehityksestä
tavalla, joka eroaa nykyisistä havainnoista. Quinnin vaikuttava
tutkimus tarjoaa paljon kaivatun taustan sille ympäristölle,
joka toi ilmoille mormonismin.
Tätä läpikotaista tieteellistä tutkimustyötä
okkulttisista perinteistä Smithin, hänen perheensä
ja muiden mormonismin perustajajäsenien ympärillä
ei saa vähätellä. Nykyään mormonismista
pois kadonneiden käytäntöjen joukossa ovat m.m. taikavarpujen
käyttö jumalallisen ilmoituksen saamiseksi, astrologian
harjoitus lastensiittämisen ja kylvämisen parhaiden ajankohtien
päättämiseksi, kallonmuotojen tutkiminen luonteenominaisuuksien
ymmärtämiseksi, manauskaavojen käyttö kadonneiden
esineiden löytämiseksi ja suojelevien amulettien kanto.
Tekstiin liittyy 94 valokuvaa ja piirrosta.
|
The famous Belcher/Dibble" stone, obtained
by young Joseph before he began the translation of the Book
of Mormon in Susquehanna County, Pennsylvania. Described by
D. Michael Quinn, Early Mormonism and the Magic World View (SLC,
1987), pp. 39-41, 195-200. Sold
to a private collector. |
Tämä on nerokas ja taidolla tehty kirja, joka vie meitä
kauemmas taikuuden maailmaan kuin mikään aiempi mormonismia
tutkiva teos. Tästä lähtien kenen tahansa, joka haluaa
tutkia taikuutta suhteessa mormonismiin, on aloitettava Quinnin
tutkielmasta.
Richard L. Bushman
Michael Quinnin Early Mormonism and the Magic World View
ei ole enempää eikä vähempää kuin
oppineisuuden mestarinäyte. Se on erittäin opettavainen
ja varsin huomattava yksityiskohtainen tutkimustyö. Joseph
Smithin ja hänen perheensä ja useiden tuttujensa sekaantuminen
okkulttisiin uskomuksiin ja taikuuden harjoittamiseen ei ole mikään
uutinen. Smithiä syytettiin aikanaan aarteenetsinnästä,
näkykiviin luottamisesta ja senkaltaisista okkulttisista jutuista,
mutta suorempien syytösten todisteet olivat paljolti lähteistä,
jotka MAP-kirkon onnistui vuosien myötä latistaa sen perusteella,
että kirkon vihollisiin ei ole uskomista, ja taas että
jokainen, joka kirjoittaa tai todistaa Joseph Smithiä vastaan,
on vihollinen. Viime aikoina sekä kirkon että sen ulkopuoliset
historioitsijat ovat murentaneet tätä kilpeä, kunnes
nykyään ei enää ole mahdollista kieltää
ilmiselviä tosiasioita.
Quinnin tutkielman vahvuus on mielestäni kolmisäikeinen:
- Se tuo esille vaikuttavan tietomäärän kansanuskomuksista
ja niiden harjoittamisesta 1800-luvun Amerikassa;
- se näyttää lukijalle hämmästyttävän
sarjan yksityiskohtaisia tapahtumia ja tapoja, jopa alleviivaavasti;
ja
- se osoittaa selvästi eri lähteiden vahvistamisen avulla,
että tässä asiassa kirkon
perinteiset historioitsijat ovat joko olleet jokseenkin tietämättömiä
tai sitten ovat tahallaan peitelleet tietoa kaunistellakseen mormonismin
julkisivua. Epäilen, että molempia.
Useimmat kirkot ovat sekaantuneet jonkinasteiseen taikauskoon ja
sen harjoittamiseen, eikä nykypäivän mormonikirkko
ole poikkeus. Mietipä vaikkapa pyhien sanojen käyttöä
erityisesti nimien, manausten tai jähmeiden rituaalien
oletettua voimaa. Mutta senkaltaiset asiat ovat niin jokapäiväisiä
ja tavaksi tulleita, ettei niitä yleensä nähdä
maagisina. Useimmat mormonit ovat onnistuneet elämään
hyvinvoivasti Mormonin kirjan maagisen kääntämisen
kanssa pitämällä sitä ilmoituksena tai innoituksena
tai jonakin sellaisena; ja näkykivet, jotka Quinnin kertomuksessa
eivät olleet epätavallisia varhaisten kirkon jäsenten
joukossa, ovat jääneet vähimmälle mahdolliselle
huomiolle kirkon virallisessa historiankirjoituksessa.
Profeetan aarteenetsintää, mitä on ollut vaikea
jättää huomiotta, on pidetty anteeksiannettavana
nuoruuden harhautumisena. Quinnin mukaan taikuus lähes katosi
mormonismista 19. vuosisadan loppuun mennessä, mutta useimmat
mormonit ovat silti tietoisia sen osittaisesta läsnäolosta.
Sehän kuitenkin lisää hiukan maustetta uskontoon.
Mutta Quinn paljastaa paljon enemmän tuosta taikuuden osuudesta,
kuin mitä useimmat edes asioista hyvin perillä olevat
mormonit ovat voineet epäillä katsastetaanpa muutamaa
hänen lukujensa otsikoita: Taikavarpuja, aarteenmetsästystä
ja näkykiviä; Rituaalitaikuus, astrologia ja talismanit;
Taikapergamentteja ja okkulttisia neuvonantajia. Epäilemättä
kirja ei pidä sisällään yllätyksiä
niille, jotka ovat hyvin perehtyneet mormonismin alkuperän
viimeaikaiseen tutkimukseen, kun ottaa huomioon kirkon nykyisten,
erinomaisten historioitsijoiden sadon, mutta tunnustan yllättyneeni
ja järkyttyneeni Quinnin näyttäessä kuinka pitkälle
varhaiset kirkon johtajat uskoivat astrologiaan kuinka Joseph
Smith esimerkiksi ajoitti jopa eräät lukuisista avioliittoon
vihkimisistään astrologisten taulukoiden avulla.
Kuten useimmilla tutkimustöillä, on Quinninkin teoksella
heikkoutensa: esimerkiksi taipumus yleistykseen, joka joskus jättää
ottamatta huomioon erot paikoissa ja ajoissa; ylenmääräinen
huomion kiinnitys silloin tällöin asioihin, jotka eivät
oikeastaan koske mormonismia; eikä Quinn onnistu täysin
hyödyntämään käsittelemiensä tärkeiden
maagisten tapausten sisältöjä. On vielä lisättävä
se ongelma, että hän käsittelee sellaisia aiheita
kuten astrologiaa ja frenologiaa kuin ne olisivat enemmän tai
vähemmän luonteeltaan samankaltaisia manipuloivan taikuuden
kanssa.
Lopuksi minua kalvaa eräs ongelma lukiessani kirjaa. Mikä
on Quinnin oma näkökulma taikuuteen mormonismin uskonvaateiden
yhteydessä? Hänen ei voida vaatia käsitellä
omia näkemyksiään, mutta kirjan johdannossa hän
tekee selväksi sen, että Joseph Smithin ja hänen
perheensä ja ystäviensä sekaantuminen taikauskoon
ja taian harjoittamiseen ei millään tavalla vaikuta hänen
omaan uskoonsa mormonismin totuudesta. Hän lausuu yksiselitteisesti:
"Minä uskon Jumalaan, enkeleihin, henkiin ja piruihin,
ja että nämä ovat olleet yhteydessä ihmiskuntaan"
(xx). Ehkäpä Quinnin vankan uskon salaisuus on hänen
asenteessaan: vaikka taikuus ja uskonto eivät ole "identtisiä
yksiköitä", ne eivät myöskään
ole "vastakkaisia napoja" (xvi).
Hän on luonnollisesti oikeassa siinä, että uskontoon
on ellei aina niin tavallisesti tarttunut sitä, mitä me
nykyään pidämme taikuutena ja taikauskona. Mutta
ainakin pinnalta hän näyttää huomattavan anteliaalta
asenteessaan sellaisia asioita kohtaan, melkein ikään
kuin ne todella olisivat Jumalan tapoja kohdata massat, tai niiden
profeetat. Ne ovat ihmisen tapa kohdata Jumala, mutta eivät
varmaankaan Jumalan tapa kohdata ihmiset.
Sterling
McMurrin
Aiheeseen liittyvää
Mormonin kirjan käännöstyö
|